Matkapäiväkirja

TORSTAI 12.9.2013:

Herätys aamuvarhain ennen kahta. Mieli virkeänä matka kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa alkoi klo 03.20. Unta ei paljoa edelliseen yöhön sisältynyt, pääkopassa aivan liikaa ajatuksia ja jännittynyttä odotusta. Viimeinkin (tai toisaalta jo!) matka alkoi. Lentoasemalla vaihdoin euroja dollareiksi ja joimme vielä aamukahvit mieheni Pertin kanssa. Sitten parit valokuvat ”naamakirjaan” lähetettäviksi, halaukset, suukot ja onnen toivotukset… ja niin siirryin turvatarkastuksen kautta kansainväliselle alueelle. Tuttuakin tutumpaa oli metallinpaljastimen läpikävelyn hälytys ja käsikopelo, tekonivel lonkassa ja siihen kuuluva rauta reidessä saavat hälytyskellot useimmiten soimaan. Asia oli kuitenkin nopeasti selvitetty ja pääsin odottamaan ensimmäisen lennon lähtöä. Ensiksi lensin Helsingistä Amsterdamiin. Lento lähti ajallaan klo 7.05 ja oli perillä hiukan etuajassa, sikäläistä aikaa klo 8.30. Kieltämättä hiukan jännitti miten koneen vaihto sujuu, sekä löydänkö matkakumppanini Shipholin valtavalta kentältä. Ja ennen kaikkea tulevatko matkatavarani perille saakka. Olin käsitavaroihin pakannut tärkeimmät tavarat ja vaelluskengät olivat valmiiksi jalassa. Olisipa edes jotain tallella jos ruumaan mennyt säkki eksyisi matkalla.

Yvonne löytyi helposti sieltä mistä pitikin: seuraavan lennon lähtöportin tuntumasta. Tunnistin hänet heti, olimme kuin vanhoja tuttuja, kiitos nykytekniikan (sähköposti ja naamakirja ;) . Tulimme heti juttuun todella hyvin. Pian olikin aika siirtyä seuraavaan turvatarkastukseen. Toisin kuin Helsingissä, Amsterdamin kentällä turvatarkastus on kunkin lähtöportin luona. Jonotimme vuoroamme toista tuntia. Vaelluskengät jälleen hihnalle ja portin läpi…. ja käsikopelointiin.

Lentomme kohti Kilimanjaron kenttää lähti klo 10.05, ajallaan. Kentällä oli koneita ruuhkaksi asti ja oli hieno katsella ikkunasta jonossa hitaasti eteneviä koneita. Vuorollaan kukin sai luvan lähteä nousukiintoon ja matkalle määränpäähänsä. Istuin juuri siiven kohdalla, ikkunapaikalla, koneen kulkusuunnassa vasemmalla. Vieressäni istui nuori yhdysvaltalainen mies. Yvonnen paikka oli pari riviä edempänä koneen keskiosassa. Jalkatilaa ei ollut yhtään liikaa, toisin kuin business-osastolla, wow! Se oli aika hulppea ja sen nähdessäni päätin että vielä joskus minäkin lennän siellä, nauttien tilasta ja vaikka nukkuen makuuasennossa jos siltä tuntuu ;)

Iltapäivällä oli Välimeri ylitetty ja Afrikan manner saavutettu. Alhaalla näkyi kuivaa hiekkaerämaata silmänkantamattomiin. Tuolla hetkellä minulla ei ollut hajuakaan siitä mitä kello oli, ainoa kelloni on kännykässä ja se taas oli lennon ajaksi sammutettu.

Lento sujui tasaisesti telkkaria katsellessa (edessä olevan penkin niskatuessa) sekä syödessä. Safkaa tuli vähän väliä, ja se oli hyvää :) . Parit nokosetkin tuli nukuttua pitkän lennon aikana.

Perillä Kilimanjaron kentällä olimme iltakuuden jälkeen. Pimeys oli peittänyt maisemat ennen kuin saimme matkalaukkumme ruumasta. Oma kirkkaankeltainen kassini oli helppo huomata liukuhihnalta, mutta Yvonne laukkujen löytyminen kesti hieman. Hänellä oli myös ylimääräinen iso matkalaukku täynnä koulutarvikkeita paikalliseen kouluun. Ulkona meitä odotti Team Kilimanjaron auto ja kyyditys Arushaan. Samalla autolla meitä oli 5 henkilöä, joista 4 tuli samaan B&B hotelliin, yksi henkilö vietiin eri hotelliin. Kävi ilmi, että samaan hotelliin tulossa oleva brasilialainen pariskunta oli myös lähdössä Kilimanjaron vaellukselle, samana päivänä ja samalle reitille kuin mekin. Kohtasimmekin heidät muutaman kerran matkan varrella.

Toista tuntia ajoimme ”väärää puolta” kohti Arushaa. Tansaniassa on vasemmanpuoleinen liikenne ja tuntui tosi oudolta istua etupenkillä vasemmalla puolella kuljettajan ollessa oikealla. Ajotyyli oli kaikkea muuta kuin mihin on tottunut, vauhtia riitti siitä huolimatta että tienvarsi oli kylien kohdalla täynnä ihmisiä. Eikä yön pimeydessä ollut helppo nähdä tummaihoisia ihmisiä. Pimeydestä johtuen ei maisemia näkynyt, silloin tällöin vain ajoimme jonkin kylän läpi. Talot, tai paremminkin savimajat oli rakennettu tien varteen. Lähes jokaisen hökkelin oven päällä paloi pieni hehkulamppu ja ihmiset nojailivat ovenpieliin tai istuivat terassilla liikennettä katsellen. Koyhyys oli valtavaa, mitä muutakaan saattoi odottaa kun Afrikasta on kyse. Laittoipa taas arvot oikeaan järjestykseen!

Hotellilla olimme klo 21 jälkeen ja saimme varsin vaivattomasti huoneemme. Hotelli koostui päärakennuksesta ja muutamasta bungalowista. Huoneemme olivat bungaloweissa, Yvonnen pihan etuosassa ja minun hivenen kauempana. Brasilialaiset olivat samassa rakennuksessa kanssani. Huone oli pelkistetty mutta siisti, lämmintä vettä riitti suihkussa. Sen tarpeessa todella olikin  lähes 20 tunnin matkustamisen jälkeen. Suihkun jälkeen lähdimme vielä syömään hostellin ravintolaan. Ruoka oli hyvää, halpaa ja sitä oli riittävästi. Väsyneinä lähdimme illallisen jälkeen nukkumaan. Ennen sitä lähetin kuitenkin muutaman tekstiviestin kotiin läheisille: miehelle, vanhemmilleni, siskolle ja tyttärille: ”Turvallisesti perillä ensimmäisessä kohteessa” :)

PERJANTAI 13.9.2013:

Yö meni välillä nukkuessa, välillä yön eksoottisia ääniä kuunnellessa. Koirien haukunnassa ei ollut mitään eksoottista, mutta lintujen laulu oli jotakin aivan muuta kuin mihin pohjoisessa on tottunut. Teräviä rääkäisyjä aina välillä, ja huippuna lintu, jonka laulu kuulosti aivan pienen vauvan itkulta! Hetken unenpöpperössä luulinkin kyse olevan vauvan itkusta kunnes tajusin että se on linnun aikaansaamaa! Weird!

Aamiainen oli mauttava ja riittävä. Kokki oli hellan takana ottamassa tilauksen suoraan asiakkaalta, siinä hän paistoi omeletit meidän silmiemme alla :) . Tuoreita hedelmiä oli myös tarjolla: minibanaaneja (n. 10 cm), ananasta sekä avokadoa. Avokado oli ihanaa, aivan toista kuin se mitä Suomessa on tarjolla. Popsin tomaatti-sipuli-omeletin, paahtoleipää, em. hedelmiä ja monta kuppia hyvää haudutettia teetä. Aamiaisen jälkeen lähdin metsästämään adapteria pistorasiaan, mutta saamani jatkojohdollinen adapteri ei toiminut. Niinpä latasin kännyni eteisaulassa olevalla tietokoneella samalla kuin kirjoittelin muutaman sähköpostin ja surffailin netissä. Pitihän sitä kynsin hampain pysyä ”sivistyksen parissa” niin kauan kuin se oli mahdollista. Edessähän oli 7 päivää totaalisen eristyksissä.

Toinen päivä meni rennosti hotellilla jutellessa ja toisiimme tutustuessa. Tutustuimme myös Carolyniin, New Yorkin lähistöltä kotoisin olevaan rouvaan joka oli myös lähdössä Rongain reitille samana päivänä kuin me. Tulisiko ruuhkaa, huomasimme miettivämme. (Ei tullut, saimme myöhemmin todeta.)

Illalla huomasin, että kuu Tansaniassa makaa selällään. Uusi kuu siis ei ole oikealla kuten pohjoisessa, vaan on siis kellahtanut selälleen. Pieni se oli kun sen huomasin, ja ajattelin että sillä on monta vaelluspäivää aikaa kasvaa täydeksi, juuri meidän h-hetkeämme varten :)

Perjantai-iltana tuli myös matkanjohtajamme Fred paikalle. Hän kertoi aamusta muutamia käytännön asioita sekä tarkisti varusteemme. Hän toi myös yritykseltä etukäteen vuokraamani ”huiputus-takin”, eli takin jota pitäisin yöllä kun nousemme vuoren huipulle. Fred totesi piponi ja hanskani riittämättömiksi ja lupasi tuoda aamulla tullessaan commandopipon ja päällyshanskat. Hyvää palvelua kun tekivät tarkastuksen!

Illalla olin vielä hetken tietokoneella ja latasin kännyn uudelleen. Kone on hyvin suojattu vähän väliä tapahtuvilta pieniltä sähkökatkoksilta joten saatoin rauhassa tehdä hivenen töitäkin pelkäämättä että tallentamaton sähköposti katoaisi bittitaivaaseen sähkökatkosesta johtuen. Klo 22 aikoihin lähdin huoneeseeni, pakkasin varusteet aamun lähtöön valmiiksi ja kävin pitkässä kuumassa suihkussa. Siihen nautintoon ei olisi viikkoon mahdollisuutta! Ihmeen hyvin sain unen päästä kiinni vaikka ajatukset seilasivat äärilaidasta toiseen, pakokauhusta ääsimmäiseen innostukseen. Huomenna kaikkia alkaa, ajattelin ennen kuin nukahdin.

Lauantai 14.9.2013 klo 20, takana vaelluspäivä 1:

Lähdimme hotellilta klo 8 aamulla. Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme n. puolen tunnin tauolle. Ostin pullon vettä ja katselin matkamuistoja pienessä hökkelissä tien varrella. Matka jatkui ja kävimme Marangu-reitin lähtöpisteellä. Se tulisi olemaan meidän reittimme päätepiste. Sieltä matka jatkui Kilimanjaron pohjoispuolelle, reittimme lähtöpisteelle. Tuon loppumatkan torkuin joten minulla ei ole tietoa maisemista tms. Havahduin hereille kun saavuille määränpäähän. Paikalla oli aikamoinen hälinä, paljon Rongain reitille lähtijöitä. Kokkimme valmisti meille kevyen kenttälounaan, kasvissosekeittoa, leipää ja tuoreita kasviksia (kurkkua, tomaattian jne.) sekä hedelmiä (ananas, appelsiini). Joimme myös pari mukia hyvää teetä.

Lounaan jälkeen täytimme vesivarastomme (3 litran juomapussi repussa) ja lähdimme hiljaksiin kävelemään päivän etappia. Vauhti oli rauhallinen, ”pole pole” oli sanonta jota kuulimme päivittäin monet kerrat. Hitaasti, hitaasti, jotta elimistömme tottuvat ohenevaan ilmaan. Olimme lähtötilanteessa n. 2000 metrin korkeudessa, joten sopeutumista vaadittiin heti alkumetreiltä. Maasto oli kuin mäntymetsää, mutta neulaset olivat n. 15 cm pitkiä ja pehmeitä. Yhdessä puussa meidän menoamme tarkkaili iso musta apina jolla oli pitkä valkoinen häntä (kuva galleriassa).

Matkalla kohtasimme äärimmäisen köyhän muutaman mökin kokoisen ”kylän”. Seinät oli tehty luonnonpuista, ei tietoakaan sahatuista laudoista. Ne seinät olivat koloja ja rakoja täynnä, harvoinhan luonnonpuut tikkusuoria ovat. Kylässä oli myös muutama pieni lapsi jotka tulivat tervehtimään meitä. Katsoivat silmiin nauravin likaisin kasvoin ja huudahtivat ”Zambo!” ja heti perään kysyivät mahtaisiko meiltä löytyä suklaata. Harmi kun ei ollut! Elämän puitteet olivat järkyttävän alkeelliset mutta silti lapset olivat nauravaisia.

Toinen oppaamme vaelluksella oli Peter, ja hänen kanssaan hitaasti etenimme toisten ryhmien mentyä edellä nopeammin. Pelko joutua ruuhkaan oli siis aivan turha :) . Saavuimme ensimmäiseen yöleiriin pimeän jo laskeuduttua, tuli otsalampuille käyttöä heti. Kuittasimme tietomme leirin päiväkirjaan ja menimme meitä odottavaan telttaan hetkeksi lepuuttamaan jalkojamme. Olimme kulkeneet n. 4 tuntia koko ajan ylöspäin. Ensimmäinen leirimme oli 2727 metrin korkeudella merenpinnasta, vielä ei mitään oireita ohuesta ilmasta. Illallinen odotti toisessa teltassa, ja saimme heti ensimmäisenä päivänä huomata että joka kerta söimme ”pitkän kaavan mukaan” eli alkuun keittoa, sitten pääruoka ja päälle vielä jälkiruoaksi joko makeaa kakkua tai hedelmiä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli aina riittävästi. Hatun nosto kokille joka päivästä toiseen loihti meille hyvää ruokaa kenttäolosuhteissa! Ennen ruokailuja saimme aina kuumaa vettä ja saippuanpalan, eli siisteydestä pyrittiin pitämään hyvää huolta. Ihana oli päivän vaelluksen jälkeen pestä kasvoista ja niskasta päivän hiet ja tomut pois! Illallisen jälkeen sitä vaan väsyneinä kömmimme makuupusseihin nukkumaan. Unta ei kauaa tarvinnut odottaa!

Sunnuntai 15.9.2013, päivä 2:

Toinen päivä oli tosi rankka. Herätys oli klo 06.00 jolloin saimme telttaan mukilliset kuumaa teetä (kuten joka aamu). Ne hörpimme makuupussissa istuen ja lämmitellen. Ja kauhistellen sitä hetkeä jolloin pitää sieltä lämpimästä pussista kömpiä pois! Yöt olivat KYLMIÄ, heti ensimmäisestä yöstä lähtien. Tulin heti todenneeksi ettei luulo ole tiedon väärti. Ei olisi pitänyt luottaa vanhaan luuloon siitä että makuupussini vielä kestää hyvin pakkasta. Harvakseltaan sitä on tullut käytettyä, mutta tarpeeksi kuitenkin jotta pystyin ensimmäisen yön jälkeen toteamaan että sen kanssa saattaa tulevina öinä tulla vaikeuksia. Olimme vielä suht alhaalla ja yö yöltä oli tulossa kylmempää. Ja minä palelin jo nyt!

Aurinko alkoi kuitenkin varsin nopeasti lämmittää ja aamupala nautittiin mukavissa tunnelmissa ruokateltassa. Munakasta, paahtoleipää, teetä, hedelmiä… vaikka mitä. Liikkeelle lähdimme klo 8.05 kunhan olimme saaneet kaiken pakattua. Selkään päivärepussa välttämättömimmät ja isoon säkkiin loput. Juomavesi ei enää ollut pullotettua vaan luonnosta kerättyä, keitettyä ja siivilöityä. Kiitos käyttämäni maitohappobakteerin, vatsani kesti tuon veden erinomaisesti. Lisäsin juomapussiini kahvin makuista proteiinijauhetta jolloin sen paha oma maku peittyi mukavasti. Kuin Frezza moccaa olisi juonut! Aamusta saakka kävelimme muutamaa pientä taukoa lukuunottamatta aina klo 15 saakka, jolloin edessämme oli ensimmäinen luola, First Cave. Pöytä oli katettu jälleen hyvällä ruoalla. Nyt teimme uuden huomion syömisissämme: vaikka oli nälkä, ruoan nieleminen oli tosi työlästä! Kasvissosekeitot upposivat hyvin, mutta kiinteämpi ruoka (esim. riisi + broilerkasviskastike) tuotti vaikeuksia. Vettä/teetä piti hörppiä jotta sai nieltyä. Ehkä syynä oli kuivuus ja pöly, runsaasta juomisesta huolimatta kurkkumme saattoi olla kuiva. Ruoan maussa ei ollut moittimista, siitä ei ollut kyse. Sama ”vaiva” oli koko matkamme ajan, joten yhdistin sen kuivaan kurkkuun. Lounaan jälkeen matka jatkui todella rankkana. Nousimme jyrkkää maastoa ylöspäin astuen kiveltä toiselle, kuin 20-30 cm rappuja. Seuraavaan yöleiriin pääsimme pimeän juuri laskeutuessa klo 19 aikoihin. Kävelyä tuli siis 11 tuntia, ei ihme että tuntui raskaalta päivältä! Rutiinilla jälleen pesut kuumalla vedellä ja saippualla, ja sen jälkeen illalliselle. Syömisen/nielemisen kanssa teki jälleen tiukkaa. Kuinka kaipasinkaan GR2 -proteiinipirtelöäni! Leiri oli 3200m korkeudessa merenpinnasta, mutta mitään ongelmia ei hapen kanssa ollut.

Yöllä oli jälleen kylmä. Ei ihan niin kylmä kuin ensimmäisenä yönä koska otin sisäpussin käyttöön. Kuinka paljon pieni kangaspussi voikaan lämmittää! Lisäksi otin päähäni commandopipon estämään kylmyyden tunnetta päästä. Toisesta yöstä kurjan (kylmyyden lisäksi) teki vessassa juoksu, jouduin käymään siellä peräti 4 kertaa! Ja joka kerta meni 15-20 minuuttia ennen uin taas lakkasin palelemasta ja nukahdin. Herätäkseni taas hetken kuluttua kovaan vessahätään! Aivan hirveä yö, ja se oli vasta toinen, edessä vielä monta yötä, toinen toistaan kylmempiä. Olotila oli aamulla varsin ankea, mietin ihan tosissani että öistäkö tulee nyt kompastuskiveni, eikä päivien vaelluksesta.

Maanantai 16.9.2013, päivä 3:

Aamulla oli todella ankea fiilis, itku ei ollut kaukana. Aamurutiineihin kuului herätys klo 6, juuri ennen aamun sarastusta, muki kuumaa teetä makuupussissa, sitten pikainen pukeutuminen kylmässä teltassa, hui! Mutta jälleen nousevan auringon lämpö häivytti huonot ajatukset ja olin valmis jatkamaan matkaa. Kolmas päivä oli mukava. Matkaan lähdimme jälleen klo 8 ja seuraavaan yöpymisleiriin pääsimme jo klo 14 aikaan. Leiri oli 4300m korkeudessa. Olimme pilvien yläpuolella! Hetken levon jälkeen söimme lounaan ja lähdimme vielä parin tunnin kävelylle n. 200 metriä korkeammalle, totuttautumaan vieläkin vähempään happeen. Olotila oli edelleen hyvä, ei päänsärkyä eikä hengitysvaikeuksia. Olimme saaneet ohjeistuksen ilmoittaa heti jos takaraivossa alkaa tuntua päänsärkyä ja hengittäminen muuttuisi vaikeaksi. Tällöin kyse olisi vuoristosairaudesta ja tilanne olisi jo vakava. Illalliseksi saimme hyvää tulista keittoa. Sen jälkeen oppaamme kehoitti meitä menemään mahdollisimman pian telttaan ja makuupusseihin, olisi tulossa todella kylmä ja tuulinen yö. Voi ei, ajattelin! Miten selviän??? Ihana oppaamme Fred toi meille kuitenkin kuumaa vettä täynnä olevat tiiviit juomapullot jotka toimittivat kuumavesipullon virkaa makuupussin sisällä. Ja ahhh, tajusin että huoleni olisivat ohi!!! Sen avulla tulisin pärjäämään hyvin vaikka olisi kuinka kylmä!! Yvonnelle kerroin nyt ymmärtäväni brittejä ja heidän kuumavesipullojaan täysin :D Illan aikana tuuli yltyi myrskyksi ja mielellämme painuimme nukkumaan. Mitäpä siellä pimeässä olisi voinut tehdäkään. Hetken kirjoitin ajatuksiani paperille otsalampun valossa mutta uni alkoi painaa silmiä niin että totesin kirjoittamisen mahdottomaksi. Kirjoitin muutaman avainsanan muistin virkistämiseksi, käväisin huussissa ja kääriydyin makuupussin syövereihin toivoen ettei sinä yönä tarvitsisi juosta vessassa. Toiveeni toteutui, tarkenin em. pullon ansiosta hyvin eikä vessaankaan tarvinnut lähteä kuin kerran. Ja senkin aikaa teltassa odotti sisältä lämmin makuupussi. Muutaman kerran myrsytuuli herätti sen riepotellessa telttamme kattoa. Jossain vaiheessa luulin jo että lähdemme lentoon! Aamuyöstä tuuli kuitenkin tyyntyi ja nukuimme sikeästi klo 6 herätykseen saakka. Päätimme että pyydämme joka yöksi pienen ”lämpöpatterimme”, oli sitten myrskyä tai ei.

Tiistai 17.9.2013, päivä 4:

Aamulla ei myrskystä ollut tietoakaan ja aurinko nousi taas lämmittämään. Pilvet olivat edelleen alapuolellamme eikä sateista ollut tietoakaan, ei edes yöllä kiivaimman myrskyn aikaan. Aamiaisen jälkeen meiltä mitattiin pulssi ja veren happipitoisuus, molemmat arvot olivat erinomaiset. Niitä seurattiin matkan edetessä muutaman kerran mutta joka kerta arvoni ja sykkeeni olivat hyvät. Päivä oli jälleen mukavan kevyt, maasto nousevaa mutta tasaista polkua. Ei enää nousua kiveltä toiselle. Tällä kertaa tulimme myös alaspäin ja seuraava leirimme oli 3600m korkeudessa. Tällä tavalla annoimme elimistölle paremman mahdollisuuden tottua korkeaan vuoristoon. Leirissä olimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä, ja vietimme sen leväten ja auringosta nauttien. Leiripaikka oli mukavan rauhallinen ja suojaisa. Alkuun olimme siinä omalla porukalla, mutta iltaan mennessä ympärille oli kasvanut iso leiri, mm. saksalaisia oli iso porukka. Heidän kanssaan juttelimme vasta seuraavana aamuna sillä he olivat ilmestyneet paikalle vasta illan pimettyä ja meidän jo ollessa teltassa. Kokkimme oli huolestunut vähäisestä syömisestämme joten hän ilmoitti tästä lähtein tekevänsä meille eväsleipiä joita voisimme huilitauoilla syödä. Ihanaa huolenpitoa! Olihan meillä omiakin parukoita (Alpenin mysli-marja-jogurtti-patukoita minulla, jotain proteiinipatukoita Yvonnella) mutta hän halusi meidän syövän enemmän. Ja ymmärsihän sen, tarvitsimme energiaa jotta selviäisimme huipulle.

Keskiviikko 18.9.2013, päivä 5:

Hyvin nukutun yön (kiitos kuumavesipullojen) jälkeen heräsimme virkeinä juomaan teemme. Pukeminen sujui hiukan paremmin kun otti vaatteet hetkeksi makuupussiin lämpenemään. Edelleen päivät pärjäsi ohuilla pitkillä housuilla ja takilla. Vaikka aurinko edelleen paistoi kuumasti päidemme yläpuolella, oli tuuli sen verran viileä että vaeltaminen oli mukavan lämmintä, ei enää hikistä puurtamista. Liikkeelle lähdimme jälleen aamurutiinien jälkeen klo 8. Lähdimme nousemaan paljasta karua rinnettä ylöspäin. Jälleen saimme vain ihmetellä kantajien kovaa kuntoa, he kantoivat päänsä tai niskansa päällä valtavia kantamuksia. Koitin katsoa kuka kantaa minun säkkiäni, mutten sitä kertaakaan huomannut. Ihmettelin asiaa usein, sillä kirkkaankeltainen jättikassi olisi pitänyt näkyä ja erottua hyvin. Kunnes eräänä aamuna tajusin, että sekä minun että Yvonnen iso armeijasäkki olivat yhdessä isossa vettä pitävässä säkissä, jota kantoi siis yksi ja sama henkilö. Yhteensä n. 50 kg kantamus, jokaikinen päivä!!!

Keskiviikon aikana nousimme kilometrin ylöspäin, vaellusaikaa kertyi n. 4,5 tuntia kunnes saavuimme School Hut-leiriin. Viimeiseen leiriin ennen huipulle nousua. Saavuttuamme sinne kävimme jälleen kirjautumassa leirikirjaan ja otimme nokoset. Nokosilta meidät herätettiin lounaalle. Sen jälkeen nousimme taas n. 200 metriä korkeammalle ”hapettumaan”. Olo oli edelleenkin hyvä, ei tietoakaan vuoristotaudista. Ollessamme hapettumassa uuden ystävämme Carolynin ryhmä tuli paikalle päinvastaisesta suunnasta. He olivat muuttaneet suunnitelmiaan ja olivat lähteneet huipulle päivän etuajassa ja päivällä. Alkuperäinen suunnitelma heilläkin oli nousta huipulle yöllä ja olla perillä aamun sarastaessa. Me kuitenkin pysyimme suunnitelmassa ja siten siis palasimme takaisin leiriin. Söimme päivällisen jo viiden aikoihin ja kuudelta menimme nukkumaan, kaikki yön huiputusta varten tarvitsemamme vaatteet valmiiksi päälle puettuina, makuupussia lukuunottamatta kaikki isoihin säkkeihin pakattuina. Luulin ettemme jännitykseltä saisi unta mutta toisin kävi. Nukuimme hyvin kunnes meidät herätettiin klo 23 ”aamupalalle”.

Torstai 19.9.2013, klo 00.15, päivä 6:

Kun puolen yön aamupala oli syöty ja sykkeet sekä veren happipitoisuudet tarkistettu (edelleen hyvät arvot), lähdimme matkaan. Täysikuu möllötti suoraan yläpuolellamme. Jos sitä halusi katsoa, oli pysähdyttävä, otettava kävelysauvoista tukea ja taivutettava selkää reilusti taaksepäin. Kävellessä sai kuu olla rauhassa, mutta muutaman pienen tauon aikana sitä tuli ihailtua kun sai nojattua isoihin kiviin. Iso se oli, jotenkin niin paljon lähempänä kuin täällä pohjoisessa Suomessa. Koko tähtitaivas tuntui olevan lähempänä.

Otsalamppujen valossa etenimme hitaasti, askel askeleelta ylöspäin. Muutaman tunnin päästä eteemme avautui näky jota en tule koskaan unohtamaan! Saavuimme nimittäin ”päärinteeseen”, viimeiseen ennen huipulle pääsyä. Kaikki eri reitit yhdistyvät tuon rinteen alla ja kaikki vaeltajat nousevat huipulle samasta kohdasta. Me saavuimme tuohon rinteeseen sen puolivälistä. Ja se näky: silmänkantamattomiin alaspäin, ja samaan aikaan silmänkantamattomiin ylöspäin: otsalamppujen meri. Kuin laavavirta! Upea! Sydän hakkasi sillä hetkellä muutaman ylimääräisen lyönnin. Harmi kun valomerestä ei ole valokuvaa, enkä kyllä edes tiedä millainen siitä olisi pienellä kamerallani tullut. Rinne oli täynnä hitaasti ylöspäin vaeltavia ihmisiä. Rinne oli niin jyrkkä, että se oli edettävä siksakkia, reunasta toiseen. Maa jalkojen alla oli irtonaista karkeaa soraa. Askel, kaksi kertaa keuhkot täyteen ilmaa, askel, kaksi hengitystä, askel…. siinä hitaasti edetessä kiitin onneani  reittivalinnan suhteen. Ajatus siitä että olisin sen rinteen noussut ylös aivan sieltä pohjalta ei todellakaan tuntunut hyvältä. Etenimme hitaasti, välillä sopivassa kohdassa muutaman minuutin leväten. Toisia meni meidän ohitsemme, ja hetken kuluttua me ohitimme heidät kun he lepäsivät. Hyvässä sovussa kaikki, toinen toisillemme tilaa antaen, kaikilla sama määränpää: päästä turvallisesti huipulle.

Pikkuhiljaa alkoi maisema vaalentua ja aamu sarastaa. Vasta silloin näin kuinka jyrkkää rinnettä olimme kavunneet! Kääk, korkean paikan kammoisena oli totisesti hyvä että nousimme yön pimeydessä. Kaukana alhaalla näkyi pieniä pisteitä, ihmisiä jotka olivat lähdössä kiipeämään tuota samaa rinnettä. Huh, mikä urakka, onneksi olimme melkein perillä. Kamerat meillä oli takkiemme povitaskuissa suojassa kylmyydeltä, oppaiden ohjeistuksen mukaan. Kun aurinko alkoi nousta, pojat pyysivät kameramme ja alkoivat napsia kuvia. Hyvä idea, sillä käytössäni olevilla rukkasilla ei olisi kuvien otosta tullut mitään. Ja samalla me saimme keskittyä ihailemaan auringonnousua.

Tarkoituksemme oli ehtiä Gilman’s Pointille (5681m) ennen auringon nousua, mutta siitä myöhästyimme. Matkaa ei tuolle ensimmäiselle tasanteelle ollut kuin n. 100 metriä suoraan ylöspäin, mutta meiltä meni siihen aikaa tunti. Tuo viimeinen osa rinteestä oli isoja kiviä täynnä ja jouduimme kiipeämään ja ponnistelemaan ihan urakalla. Muutamalle kivelle kiipesin ilman kävelysauvoja, siten se sujui helpommin. Joka kiven päällä piti hetki vetää henkeä ennen kuin pystyi jatkamaan. Olo oli hyvä, ei tietoakaan päänsärystä tai pahoinvoinnista. Ainoastaan juomapussini letku oli kovassa pakkasessa (n. -15°C) jäätynyt, joten juomaan en pystynyt.

Etenin Peterin kanssa hivenen Yvonnea nopeammin sillä hänellä oli aika pahat vuoristotaudin oireet. Olimme Gilman’s Pointilla klo 7.15, aikalailla tasan 7 tunnin vaelluksen jälkeen. Hetken lepoa, tölkki Red Bullia jonka pojat kaivoivat reppunsa kätköistä, pari keksiä. Ja eikun matkaan. Emme vielä olleet huipulla vaan seuraavana oli vuorossa Stella Point (5739m). Eroa noiden tasanteiden välillä oli n. 500 metriä polkua ja sillä matkalla nousua reilut 50 metriä. Silti siihen kului aikaa kokonainen tunti. Kuvastaa hyvin etenemisemme vauhtia. Stella Pointilta matkaa huipulle, Uhuru Peak’iin, oli jälleen muutama sata metriä polkua ja n. 156 metriä nousua. Jälleen tuohon väliin kului tunti. Klo 9.15 olimme lopultakin perillä, HUIPULLA!!! Kokonaisaika leiristä huipulle vei siis kokolailla 9 tuntia.

Huipulla oli paljon ihmisiä. Nuoria talutettiin kainaloista, se oli varsin järkyn näköistä, silmät pyörivät päässä eivätkä he olleet kovinkaan tietoisia ympäristöstään. Näyttikin siltä, että kaikken eniten huipulle nousu oli ottanut 20-30 vuotiaiden kunnon päälle. Sen sijaan oli ihana katsella vanhoja japanilaisia jotka vaivatta (hitaasti toki kuten me kaikki) kulkivat kohti huippua :) Pieniä ja pippurisia ihmisiä! Aikamme jonotimme Uhuru Peakin kyltille ja asiaankuuluvat valokuvat saatiin otettua. Olo oli edelleen hyvä, pääkoppa toimi hyvin, samaten kuin jalat ja koko kroppa. Valokuvauksen jälkeen siirryin Peterin kanssa sivummalle. Etsimme rauhallisen paikan, jossa sytytin kynttilän 2012 alkuvuodesta kuolleen erittäin rakkaan ystävän muistolle. Kaikki se tunnekuohu: huipulle pääsy, menehtyneen ystävän ikävä sekä väsymys saivat aikaan sen, että purskahdin itkuun. Hetken itkin aivan hillittömästi, kunnes Peter totesi että nyt riittää itkut. On aika lähteä paluumatkalle.

Hitaasti lähdimme kraaterin reunaa takaisin kohti Stella Pointia, ja siitä Gilman’s Pointille. Matkalla pojat napsivat kameroillamme valokuvia mahtavasta jäätiköstä. Jälleen kuvat eivät anna oikeaa kuvaa niistä. Mutta luonnossa niiden mahtavuuden kyllä näki: parisataa metriä paksua jäätä. Pojat kertoivat että parin viimeisen vuoden aikana jään reuna on alentunut huimasti. Sitä se ilmastomuutos tekee :( . Olimme jälleen Peterin kanssa Gilman’s Pointilla ennen Yvonnea ja Frediä, niinpä istuimme odottelemaan heitä. Kova päänsärky haittasi edelleen Yvonnea ja luulenpa että energiatkin olivat häneltä lopussa, sen verran heikosti hän oli viikon aikana syönyt. Söimme perunalastuja ja juttelimme mukavia. Paikalle tuli myös opas joka huomasi reppuni Suomen lipun. ”Hitaasti”, hän sanoi minulle selvällä Suomen kielellä :D . Aloimme jutella ja hän kertoi olleensa joskus vuosia sitten suomalaisen miehen oppaana ja tuo mies oli opettanut hänelle muutaman suomenkielisen sanan. Pole, hitaasti, se tärkein sana :) . Opas oli todella mukava, puhelias ja vilkas, hänen kanssaan oli hauska jutella. Levon jälkeen, klo 11 aikoihin, oli aika lähteä alas. Emme olleet palaamassa samaan leiriin josta yöllä lähdimme vaan tuon päärinteen alla olevaan kiinteään perusleiriin. Kantajat olivat meidän huipulle nousun aikana siirtäneet tavaramme sinne.

Alkuun alaspäin tulo oli hankalaa, isoista kivistä johtuen. Kun kivenjärkäleet loppuivat, alkoi pitkä sorarinne joka jatkui kauas alas saakka. Hetken tulimme sitä alas hitaammin, mutta sitten Peter otti vasemman käden kävelysauvani itselleen, kaappasi kainalosta kiinni ja hihkaisi: ”Let’s go!”. Ja silloin lähdimme vauhdilla ”juoksemaan” alaspäin. Hurjaa vauhtia, viuuuh :D . Kuin laskettelija lumisessa rinteessä, vain sukset ja lumi puuttuivat. Pari kertaa pyysin häntä pysähtymään, oli pakko vetää henkeä. ”Lasketellessamme” rinnettä alas alkoi sakea LUMIPYRY :D . Minä hihkuin riemusta :D , huikeaa olla lumipyryssä keskellä Afrikkaa :D

Saavuimme leiriin hiukan kahden jälkeen, 3 tunnin laskeutumisen jälkeen. Voitte uskoa että olin hiestä märkä! Kantajamme ja muut vaellusryhmäämme kuuluvat kävelivät meitä vastaan kysellen kuinka kävi. Peter sanoi heille jotakin swahilin kielellä ja sen jälkeen kaikki tulivat nauraen halaamaan minua :) . YES, YOU DID IT!! Halausten ja onnittelujen jälkeen miehet saivat nauraa minulle kun olin niin innoissani lumisateesta :D . Sitten kipinkapin telttaan vaihtamaan kuivia vaateita ylle. Päälläni oli lähes kaikki huipulle varaamani vaatteet (jaloissa alimmaisena merinovillaiset pitkikset, sitten puuvillaiset pitkikset ja päällimmäisenä kalvopuvun housut, yläkropassa alimmaisena tekninen t-paita, sen päällä merinovillainen pitkähihainen, sen päällä ohut takki, sen päällä paksu fleecetakki ja sen päällä kuoritakki.) Vaihtoehdoksi jäi ottaa alimmat märät vaatteet pois, kaivaa säkistä puhtaat alusvaatteet ja laittaa päällimmäiset kuivat takaisin päälle. Toimi hyvin, olo oli lämmin. Jäin lepäämään ja odottamaan Yvonnea telttaan. Hän tulikin sitten 2,5 tuntia myöhemmin.  Yvonne jäi vielä hetkeksi torkkumaan nukkumistelttaamme kun minä siirryin ruokatelttaan teelle. Yvonne oli todella puhki, kaikki voimansa käyttänyt. Peter istui ruokateltassa kun menin sinne ja juttelimme pitkään. Hän kertoi olevansa 23 vuotias ja olleensa yrityksessä 3 vuotta töissä. Yhdessä laskimme että hän on käynyt noiden vuosien aikana yhteensä n. 70 kertaa huipulla! Ihmekös että vaellus sujui häneltä niin helposti!

Syömisen jälkeen lähdimme vielä matkaan, yöleiriin oli matkaa 9 km, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Maasto oli nyt helppoa sillä ylitimme ns. satulan. Tasaista leveää tietä pitkin oli helppo astella eteenpäin. Lumisade oli loppunut (ainoa sade koko viikon aikana) ja hetken valkoisena ollut maa oli jälleen vain hiekkaa. Tuota satulaa ylittäessämme näimme ensimmäisen kerran Rescue Teamin kun se juosten ohitti meidät. Paareilla makuupussin sisällä makasi n. 30-vuotias mies. Ilmeisesti vuoristotauti oli iskenyt liian kovaa. Onneksi näimme paarit vasta oman huiputuksemme jälkeen, muuten olisi saattanut pupu mennä pöksyyn! Toivottavasti mies tuli kuntoon. Viimeisenä päivänä meidät ohitti toinenkin potilaskuljetus, muttei onneksi enempää. Paarien alla oli polkupyörän rengas joten pelastustiimi ei joutunut kantamaan paareja koko aikaa, vain mahdollisten kivien ym. esteiden yli.

Saavuimme yöleiriin (Hurumbu Hut, 3730m) klo 18 aikaan. Minä ja Peter jälleen edellä, Yvonne ja Fred perässä. Kuittasin meidät molemmat leirikirjaan ja pääsin taas telttaan lepäämään ja illallista odottamaan. Kaikenkaikkiaan olimme liikkeellä 18 tuntia, mikä päivä!!! Illallisen jälkeen ei kauaa tarvinnut unta odottaa. Riehakkaasta leiristä huolimatta (varsinkin japanilaiset tuntuivat juhlivan viimeistä iltaa) uni maittoi.

Perjantai 20.9.2013, päivä 7:

Viimeinen aamu, herätys jälleen klo 6. Edellisen päivän sade oli satanut jossakin täälläkin. Telttamme oli tasaisessa hyvässä paikassa, mutta silti yön aikana ylempää oli kosteutta valunut alemmas niin että telttamme oli alareunasta märkä, samoin kuin makuupussimme jalkopäästä. Onneksi päivän vaatteet olivat kuivat. Aamiaisen jälkeen lähdimme matkaan, edessä 7 tuntia vaellusta alaspäin. Maasto alkoi olla taas vihreää. Väsymys tuli esille herpaantumisena ja onnistuimme molemmat kaatumaan. Yvonne peffalleen, minä tein täydellisen syöksyn vatsalleen. Kumpaakaan ei onneksi sattunut. Polveeni tuli pari naarmua, ei muuta. Onnistuin kaatumaan kun en katsonut jalkoihini. Väistin nopeammin kulkevia kantajia polun reunaan. Kun kaksi kantajaa oli mennyt ohi, vilkaisin sivulleni nähdäkseni tuleeko heitä lisää. Ja silloin kompastuin kiveen. Onneksi lonkkaan ei tullut vammoja!

Itse asiassa tämä viimeinen päivä oli rankin ja tuskaisin. Alaspäin laskeutuminen otti polviin todella kipeästi, ne olivat tulessa! Ja välillä mäki oli tosi jyrkkä ja hankala kulkea. Kävelysauvoilla oli otettava tukea moneen otteeseen. Vastaamme tuli paljon ryhmiä jotka olivat vasta vaelluksensa alussa, olimmehan menossa alaspäin Marangun reittiä. Eipä käynyt heitä kateeksi! Pole pole, sanoimme kaikille vastaantuleville :) . Maasto muuttui hiljaksiin. Pensaiden jälkeen ilmestyivät puut, ja lopulta vaelsimme kosteassa tiheässä viidakossa. Äänimaailma oli aikamoinen! Lopultakin, klo 15 aikaan saavuimme Marangun portille ja vaelluksemme oli ohi! Aivan huippufiilis. Odotellessamme sertifikaatteja näimme keskuksessa monia ryhmiä joiden kanssa oli osa matkaa tehty yhdessä, sekä yövytty samoissa leireissä. Ja hurraahuudot kaikuivat kun he kuulivat meidänkin päässeen ihan huipulle saakka. Ja onnittelijoita ja halaajia riitti kun väki kuuli että tein sen tekonivelestä huolimatta! Maailma oli pieni ja kansa yhtä kun halailimme niin japanilaisten kuin intialaisten ja saksalaistenkin kanssa :)

Fredin saatua sertifikaattimme nousimme samaan pikkubussiin jolla olimme viikkoa aikaisemmin lähteneet liikkeelle. Ajoimme parin tunnin ajan, kunnes pysähdyimme syömään. Ilmeisesti ravintolalla oli sopimus vaellusyrityksemme kanssa sillä myös muita ryhmiä ilmaantui paikalle. Taas saimme huikkailla tutuille moit :) . Fred luovutti meille sertifikaattimme ja sen jälkeen söimme maittavat ateriat. Edelleen kiinteän ruoan nieleminen oli hiukan vaikeaa, mutta raikkaalla pullovedellä se oli helpompi huuhtoa alas. Vakuuttelimme jälleen (kuinkahan monetta kertaa) kokille että hänen tekemänsä ruoka oli erinomaista, ongelmana oli se nieleminen.

Päivällisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti hotelliamme. Perillä olimme jo illan pimennyttyä, klo 19 aikoihin. Säkit auton katolta alas ja vuorossa oli vuokrattujen tavaroiden palautus, tippien luovutus Fredille ja ohjeistus sen jakamisesta. Ja vielä yksi ryhmäkuva sankareistamme jotka jaksoivat kantaa kaiken tarvittavan. Hiljaisina ja nöyrinä, tekemättä itsestään numeroa, silti iloisesti hymyillen. Työ on heille kunnia-asia, se tuli viikon aikana selväksi.

Hotellissa odotti huone, ja suihku jossa kuumaa vettä riitti. Ahhh, voi taivas miten hyvältä se tuntuikaan! Suihkun jälkeen tapasimme vielä hotellin ravintolassa illallisen merkeissä. Myös ystävämme Carolyn liittyi seuraamme. Varsin pian uni alkoi kuitenkin painaa silmiä ja lähdin huoneeseeni. Aamulla olisi aikainen herätys ja matka Zanzibarille alkaisi. Näkisin mieheni!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>